Lunta tuiskuttaa. Lumen määrässä aletaan pian hipoa ennätyksiä. Lumisateella on oma tunnelmansa. Aika pysähtyy.

Lumi lakostuu paikoin kauniisti ...

Linnut löytävät lounaansa lumesta huolimatta

Ja puiden oksat ovat muuten vain kauniita lumivaipassaan.

Halusin kokeilla, miten uusi makro-objektiivini toimii pienten kohteiden kuvaamisessa. Kohteet ovat noin parin sentin kokoisia.Kuvat on otettu  jalustaa ja salamaa käyttäen.

 Kokeilua, opettelua, yritystä, erehdystä .....

Salama heittää kummallisia heijastuksia kuvaan ihan omia aikojaan.

Jalustan käyttämisessä hankalaa on se, että selkä ei tykkää kun kuvan tarkennus vaatii kumartelua ja kyykistelyä.

Syvyysterävyys on niin pieni...

Stefan Moster on Espoossa asuva saksalainen kääntäjä ja opettaja, jonka esikoisteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels ilmestyi viime vuonna. Hesarissa oli tästä kirjasta kiinnostusta herättävä arvostelu, joten riensin tilaamaan sen Helmetistä.

Hassu sattuma, että romaanin rakenne on samanlainen kuin juuri lukemassani Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisauksessa.  Tarinassa on siis kaksi päähenkilöä jotka vuorotellen kertovat joka toisen kappaleen. Onkohan tämä joku muotijuttu?

Nelikätisen soiton mahdottomuudessa äiti ja poika työskentelevät toisistaan tietämättä samalla loistoristeilijällä, äiti psykologina ja poika pianistina. Musiikilla on tärkeä merkityksensä. Tarina kuvailee rauhallisesti päähenkilöiden elämää. Kuten arvata saattaa, tosiasiat alkavat vähitellen paljastua. Moster lisää jännitettä taitavasti kirjan edetessä: lukija joutuu pohtimaan muiden asioiden muassa sitä, miten vaikea niin kansalaisten kuin yhteiskunnankin on toipua totalitarismista vapautumisen jälkeen. Saksalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan läheisistään yllättäviä ja epämiellyttäviä, menneisyydestä kumpuavia asioita.

Pakinaperjantai, Haaste no. 167:  Ekologinen egoisti

Espoossa on vihdoin alettu jakaa sikainfluenssarokotusta terveille aikuisille. Hanna-Leenakin kävi piikillä ja sattui kuulemaan kun virtuaaliset ystävykset Milla ja Malla kinastelivat asian tiimoilta.

”Minä ainakin otan rokotuksen heti kun sen vain saan,” sanoi Milla. ”Minä en!” Malla tokaisi vastaan. ”Minä en usko koko rokotukseen. Minä olen kuullut, että moni on saanut siitä vaikeita sivuoireita. Sitä paitsi se on ihan turha. Lääketehtaat ovat lietsoneet asiasta paniikkia ja nyt ne keräävät sen avulla sievoiset summat kassaansa. Ja yhteiskunta maksaa! Minä en usko, että sikainfluenssa edes on mikään epidemia, pandemiasta puhumattakaan. Lääketehtaiden juoni se on, usko huviksesi. Ja jos se vaikka leviäisi, niin minuunhan se ei tartu. Minä syön terveellisesti, liikun ja pidän huolta hygieniastani. Ja jos se tarttuisikin, niin minulla on niin hyvä kunto, että ei se kummoinenkaan kärsimys olisi. Ja jos se nyt sitten kaikesta huolimatta minut tappaisi, niin minä en pidä omaa henkeäni niin arvokkaana, ettäkö maailma minun menetyksestä kaatuisi. Mutta sinähän oletkin sellainen egoisti, niin että ota vaan ihmeessä itsellesi se rokotus.” Malla oikein puhisi tuohtumustaan.

”En minä ole egoisti, vaan ekoisti, ” näpäytti Milla. ”Minusta ekologisuuteen kuuluu paitsi ympäristön kemiallinen puhtaus, myös sen hygienia. Siis se, etteivät vaaralliset pöpöt pääse liikaa leviämään. Ja rokotuksen ottamalla voin vaikuttaa siihen, että sillä viruksella, mikä H1N1 se nyt onkaan, ei ole kasvualustaa. Rokotusten avulla monet taudit, esimerkiksi isorokko, on saatu häviämään maailmasta. Kun tarpeeksi monta kansaa rokotetaan, häviää pöpökanta myös niistä maista joissa rokotusta ei ole annettu. Niin että ei rokotuksen ottaminen ole egoistinen teko vaan kyllä se on ihan eko-teko, sano mitä sanot.” Milla meuhkasi. ”No jaa, hän jatkoi, tietysti voi ajatella niinkin, että hiilidioksidipäästöt olisivat paljon pienemmät, jos maailmassa oli vain miljardi ihmistä kuuden miljardin asemesta. Näin ajatellen ekologisesti katsottuna ehkä olisikin hyvä jos pandemia tappaisi viisi miljardia. Sitäkö sinä rokottamattomuudella haluatkin ajaa? Sellainen ekologisti sinä oletkin, oikea nihilisti!”

Hanna-Leenalle  ei selvinnyt, saiko jompikumpi tytöistä taivuteltua toisen omalle kannalleen. Jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan.

 

Kävelyreitillä kuusi pudottaa kasvukärkiään.

Yhdessä kohdassa niitä oli aika paljon, muualla ei yhtään.

Mitä kummaa tällainen on? Onko kuusi sairastunut. Neulasia putoili kuin itsestään ihan niinkuin lehdet putoavat syksyllä. Omituista!

Lunta on nyt niin paljon, että asumme kuin lumilinnoituksessa. Vaikka talo ei nyt sentään ole lumen peitossa, on pihalla kuljettava lumivallien välissä kuin juoksuhaudassa ikään.

Kadut ja tärkeimmät kävelyreitit ovat hyvin aurattuja

mutta muuten on rämmittävä umpihangessa tai pieniä kinttupoljuja pitkin.

Montylle, joka sinänsä rakastaa lunta, tämä on tuonut eteen uuden pulman: se ei osaa (onneksi) tehdä tarpeitaan kadulle tai kävelytielle vaan etsii aina syrjäisen pusikon. Vaan nytpä hanki on niin syvä, että isonkaan koiran jalat eivät joka paikassa yletä pohjaan. Rämpiminen hangessa on hankalaa ja kävelyteiden varteen kertyneen vallin yli pääseminen välillä mahdotonta. Hauska-pussit tietysti auttavat tarvittaessa asiaa, mutta pulma on siinä, että siisti koira ei halua hoidetulla alueella asioida. Reitit on nyt mietittävä tarkkaan ja hangessa on kahlattava kunnes asiat on saatu hoidettua.

Toisin kuin Helsingissä, jonka keskusta on pulassa lumimassojen keskellä, Espoossa riittää tilaa lumelle. Kaupunki on kiitettävästi pitänyt kadut kunnossa ja huoltoyhtiön pikkuaura tekee tilaa pihalle.

Lähikauppa on aarteen arvoinen silloin kun kelin takia ei autolla halua lähteä liikkeelle. Muutenkin lähikauppa on  mukava: siellä piipahtaa vaikka kesken ruuanlaiton eikä sen ihmisenkokoiset käytävät vie kaikkia voimia.

Haaste: Pakinaperjantai: Niin helppo

Suklaakakku

200 g voita
200 g tummaa suklaata
3½ dl vehnäjauhoja
4 munaa
2 dl sokeria

Voitele ja korppujauhota 24-senttinen irtopohjavuoka.
Sulata suklaa ja voi yhdessä, esim. mikrossa. Sulata vain vähän aikaa kerrallaan, ettei suklaa pala.

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita varovasti joukkoon hieman jäähtynyt suklaa-voiseos. Kääntele mukaan myös jauhot. Kaada vuokaan ja paista vähintään 12 minuuttia 225-asteisessa uunissa. Jos jää liian raa’aksi jatka paistamista. Kakun on kuitenkin tarkoitus jäädä sisältä löysäksi. Anna kakun vetäytyä viileässä seuraavaan päivään. Tarjoa jäätelön tai kermavaahdon kanssa.

Tätä ei voi suositella terveellistä ruokavaliota noudattavalle henkilölle. Mutta koska itsensä pettäminen on niin helppoa, (tumma suklaahan on terveellistä!) voi kakkua huoletta silloin tällöin syödä myös dieettivammainen. Ainakin jos sulkee silmät, eikä heti seuraavana päivänä punnitse itseään.

Vielä helpompi juttu on suklaan syöminen sellaisenaan. Olen uskollinen Fazerin sinisen kannattaja. Sitä söin jo lapsena 1950-luvulla, eikä suklaa siitä mielestäni paljon paremmaksi voi muuttua. Belgialainen suklaa on myös hyvää, mutta se on niin makeaa ja täyteläistä, ettei sitä voi syödä kovin paljon kerrallaan. En tiedä onko tuo sen hyvä vai huono puoli.

Mutta nyt on Fazer tuonut suklaamarkkinoille uusia, pohjoisia makuja - ja kas - sininen on saanut varteenotettavan vaihtoehdon: vadelmamössöllä terästetyn maitosuklaalevyn. Ei lainkaan hullumpaa!

Eilisen jälkeen on satanut lunta .... ja lisää lunta .

Näyttää siltä, että autot ovat päättäneet jäädä talviunille.

Auringon aavistus

Pakkanen kiristyi uudestaan. Eilinen -10 asteen lämpötila tuntui jo lempeältä, nyt taas poskia nipistelee. Aurinko hohti harson takaa ja loi ympärilleen ihmeen pehmeät pastellisävyt. Tämäkin valoilmiö kesti vain lyhyen hetken.

Nyt päivä jo selvästi pitenee. Miten mukavaa!

Montykin näytti nauttivan; mitä mahtoi miettiä?

Aurinkojuova

Harmaa väistyy -  valo lähestyy.

Nyt kun kuura on puista pudonnut, saisi pilvipeite jo hellittääkin. Ihan tässä alkaa kaivata noita toissaviikkoisia aurinkoisia päiviä.

Laituri ja horisontti

Haaste: Pakinaperantai: Tämän unen haluaisin nähdä

Iltauutiset: Lähi-itään on saatu pysyvä rauha. Terrorismin juuret on kaivettu maasta. Aika hyvä, mutta ei. Entäs tämä: olen voittoisa kilparatsastaja. Radetskin marssi soi ja hevoseni laukkaa palkintojen jakoon. Äh ei, no sitten: palvottuna oopperalaulajattarena heittäydyn alas Tiberin vietäväksi Toscan loppukohtauksessa. Tai tämä: rakastettuna henkilöstöjohtajana ratkaisen tehtaan huonon työilmapiirin. Ei, ei, ei. Mikään ei kuulosta luontevalta. Liian ylevää, liian itsekeskeistä.
   En minä tiedä mitä haluaisin uneksia. Unenhan pitää olla yllätys, unen pitää paljastaa jotakin uneksijalle. Ei se voi olla mittatilaustyötä.
   On kuitenkin yksi uni, jonka jälkeen tiedän herääväni virkistyneenä. Siinä unessa tulevat luokseni kaikki elämäni koirat. Ne tulevat sulassa sovussa ja niillä on kaikilla hyvä olla. Tulee vanha Kim, lapsuuteni rottweiler, joka oli kova karkaamaan ja joka ajeli huvikseen yksikseen raitiovaunulla, kunnes poliisi vei putkaan. Tulee Lelle, arvonsa tunteva mäyräkoira, jonka valikoivalla ruokahalulla ei ollut rajoja, tulee toinen Kim, rottweiler, jonka turkki oli rodulle liian laineikas ja luonne poikkeuksellisen lempeä, tulevat Päivin kultaiset noutajat Dani, oikea alfa-narttu ja Linda, lempeyden ruumiillistuma. Ja City, ihana labbiksemme, joka tuli meille ensin evakkoon ja lopulta ikiomaksemme ja joka piti tapanaan retkottaa sohvalla selällään kuin susi Punahilkan isoäidin sängyssä. Ja koko kaartin isäntänä ja kapellimestarina tietysti Monty.
   Unessa ei tapahdu mitään. Unessa ei ole aikaa, ei juonta, on vain läheisyyttä, lämpöä, ystävyyttä.  Unessa ovat mukana myös rakkaat edesmenneet omaiseni. Kaikki on niin hyvin.